Per se I

Mikä on tuomittu lakastuvaksi saa kerran kukkia.

Kun lasinsirpaleet satavat vetisiin ikkunoihin mutisen sinun nimesi maataviistäviä tavuja kuin idiootti joka laskee mainesanoja lukemastaan kirjasta yksin jollain yön pysäkeistä.

Samalla valaistusolot vaihtuvat ja olen kuin eivät vaihtuisikaan. Vitun valaistusolot, sinuudet ja minuudet muistiemme eriparisissa häpeöissä. On miljoonittain osoitteita jotka sijaitsevat maan pinnan yläpuolella ja on surullista etten koskaan näe silmiäsi metriä lähempänä maan pintaa.

Kun niiden mikrofonit tallentavat tuulen, on se pelkkää kohinaa ja yskintää, vaan on vaikea puhua kuin tuuli.

On vaikea ulottua kuin vaate tai kutistua kuin peruna uunissa.

On vaikea haista kärähteneiltä sulakkeilta aamulla vaikka aurinko olisi uponnut kolikko sivuprofiilini otsaan, on vaikea päättää miltä haisee ja todella haista siltä.

On väärin leikkiä tulella vedellä ilmalla ja maalla, on väärin sekoittaa unelmiaan maapallon yölliseen humuun.

Kun omatuntojen auringot kypsentävät eilisten ruumiden terttuja haluan luoda keskustelua laulutaitoisista valaista ja turhien ristiretkien kauneudesta.

Ja että sinussa olisi säädin mistä voisi säätää kylmää kuumaa tuulettaa ne neliöt joiden ylitse purjehdit huulet paheksuvasti nykien, ehkä sinussa on tarantella ja minä tanssin kalypsoa, katson olkasi takana lähtöön laukeavaa maisemaa jonka perspektiivissä on reikä.

Ja että olisit kädenlämpöistä vettä tai kuumaa lannoitetta joka houkuttelee siemenet itämistensä ansoihin.

Ja kun nimeesi viimein mahtuu loputtomasti äänteitä, anna minunkin hidastua päättymättömäksi kuoroksi ja palavaksi tieksi.